Osallistuin viikonloppuna VVI:n järjestämään lyhytkurssin nimeltä VOIMAA VALOKUVASTA – Valokuvausta terapeuttisella otteella.

Entuudestaan itselläni ei ollut juuri minkäänlaista kuvaa kyseistä asiasta. Näin ollen lähdin kurssille avoimin mielin. Toisaalta kurssin kuvauksessa sanottiin

Kuvattavalle kuvaustilanteesta tulee miellyttävä, vapautunut tilanne ja hän saa itsestään “paremman” kuvan.

Tästä syystä odotinkin saavani “aseita” mallin ohjaukseen sekä kuunteluun.

Kurssilla suoritettiin pareittain “kuvaustehtävä”, jossa oli tarkoitus oppia kuulemaan kuvattavaa. Harjoitusmielessä kiellettiin kuvaajaa ohjaamasta kuvattavaa asentojen tai kuvauspaikkojen suhteen. Kuvattava vain kertoi kuvaajalle, millaisen kuvan hän haluaa. Kuvaajan tuli sitten tällainen kuva ottaa, ilman mallinohjausta.

Aluksi tämä tuntui aivan mahdottoman hankalalta sekä vaikealta. Kuitenkin yllätyksekseni näin saavutettiin luonnollisia, rentoja kuvia.

Kaiken lisäksi kuvaustilanne oli kuvattavan kannalta miellyttävä. Kuvaaja ei ollut se normaali perisuomalainen kuvaaja, joka tunkeutuu kuvattavan reviirille erilaisin käskyin ja kehotuksin.

Eli tässä harjoituksessa oli pakkoa kuunnella kuvattavaa ja olla hänestä aidosti kiinnostunut, jotta päästiin hyviin lopputuloksiin. Tosin pelkällä kuvattavan kuuntelulla ei päästä aina haluttuun lopputulokseen. Edelleen on kuvaajan vastuulla nähdä milloin valo on ja tuleeko valo kuvauspaikkaan sellaisena, että siinä on mahdollista saada halutun kaltainen kuva.

Itse huomasin kurssilla, että kuvattavana oleminen ei olekaan niin vastenmielistä, jos kuvaaja ei ole niin tunkeileva, vaan aidosti ottaa kuvattavan huomioon ja noudattaa hänen toiveitaan. Ihmisiä kuvatessa tekniikka on vain sivuosassa, jotta kuvat onnistuvat, sinun tulee pystyä luomaan kontakti kuvattavaan. Tähän kontaktin luomiseen kurssi antoi paljon eväitä, vaikka en niitä tässä osaakaan tätä paremmin luetella.